Kolme erilaista merkkimustaa: shetlanninpystykorva Poksu, suomenlapinkoira Koru ja lapinporokoira Manta.

Kaikki kuvat ovat lauantailta, alemmat lappalaistreeneistä torilta, olihan meitä jopa neljä ihmistä paikalla. Hukka teki tunnaria, paikallamakuuta ilman piiloa (menee koko ajan lonkalle) ja kaukoja. Ei se noita kaukoja oikein osaa tai viitsi tehdä. Tunnelmankohotus olisi tarpeen tässäkin liikkeessä. Jos Hukka tekee parhaansa, se riittää, mutta jos ei se edes jaksa yrittää, teknisestä osaamisesta ei ole mitään hyötyä.
Nyt tulin tänne kotosalle poksuvahdiksi enkä jaksanut ottaa treenikamppeita mukaan, joten Hukka saa sielun lepoa muutaman päivän. Hänen tokotempuilla nöyryytetyn sisimpänsä haavat ehtivät hädin tuskin arpeutua...

Pikku hiljaa on tuo armeijakin ruvennut olemaan mielessä, kun siviiielämää olisi nyt jäljellä vielä 55 päivän verran. Vaan eihän se hermoilemalla parane. Suurin huolenaiheeni on, että vanhemmille hoitoon menevä Hukka löytyy jonain viikonloppuna syöttökaukalostaan 10 kg painavampana, ahmimassa kolmatta iltaruokaansa höystettynä "pienillä" extraherkuilla. Tämä mielikuva saa minut hikoilemaan kylmänkalseasti. Epäilemättä Hukka itse olisi hoitoonsa tyytyväinen.

Yliaistillinen myyränjäljityskyky auttaa alkuun. Yksikään talttahammas ei jää tältä myyrätutkalta huomaamatta.


On aika käydä tositoimiin. Ensinnäkin on uskallettava mennä riittävän syvälle täyden suun puruotteella.


Mullasta suussa ei kokenut myyrästäjä hätkähdä. Vanhat ulos ja uudet tilalle. Viiksikarvojensa puhtautta vaalivan on syytä valita jokin toinen ammatti.

Raivokkuus on hyve myyrästystöissä. Kuvan yksilön täydellinen pelkäämättömyys antaa sille hyvät edellytykset tulla myyrien pahimmaksi painajaiseksi.

Suojaväritys kuuluu perusasioihin. Oikeaoppinen myyrästäjä ei loista kilometrien päähän kuin Titanic Kemijoessa.

Suojaa myös selusta. Kadehdittu sänkipeltojen kuningas on potentiaalinen ilkivallan kohde.

Työ tekijänsä palkitsee. Multainen yleisolemus on merkki hyvistä myyräpirskeistä. Joskus kuitenkin ammattilainenkin jää ilman saalista.

Ei kuvia, joten video. Tein Hukalle aivopähkinän laittamalla talouspaperirullan hylsyn sisälle nappuloita, tässä se ratkaisee sitä.

Olen aivan äimistynyt, miten paljon hyviä treenipaikkoja täälläpäin Rovaniemeä on. Nurmilänttejä, kenttiä ja parkkipaikkoja. Eihän niissä tietenkään oikeasti saisi pitää koiraa vapaana, mutta kun ei ole muita käyttäjiä näkynyt, olen törkeästi rikkonut järjestyssääntöjä ja treenannut. Tänään huomasin, että tuossahan on PUISTO ihan vieressä. Tai joku semmonen. Oli siinä pari muutakin ihmistä näemmä ulkoiluttanut koiraa kakkaläjistä päätellen, hyi niitä. Tästä sain kuitenkin hyvän nurmikkoalustan treenaamiselle. Keltaisen, märkyydestä lätisevän ja kuolleen, mutta nurmikkoalustan kuitenkin.

Itse treeni oli ihan perus, tunnari, ruutua ja merkkiä. Olin päättänyt jo etukäteen, että teen kaikkeni, jotta Hukka onnistuisi tunnarissa. Siispä treenin alussa ilostutin sitä ja annoin sille nameja erittäin ei-kokeenomaisesti. Antton vei kaikki palikat, siis loistavaa, se on jo melkein valmis liikkeenohjaaja. Tuuliolosuhteet olivat hankalat eli tuuli ja kovasti, mutta Hukkahan poimi oman palikan sieltä rivistä. :) Lähti tuomaan tosi hitaasti, mutta hihkaisin ja annoin tulla lenkkimakkaralle saman tien. Tämähän saattaa jopa toimia! Siis se, etten rupea vain "treenaamaan tunnaria" vaan keskityn siihen, että koiralla on kiva ja rento olo ja se haluaa tehdä lisää. Sanotaan, että koiran kouluttaminen on tekninen laji, mutta olen eri mieltä. Naksuttimella jonkun asian opettaminen tietenkin on tekniikkalaji, naksuta ja palkkaa, siinä pelataan namipalasilla ja koira toivottavasti haluaa niitä lisää. Koesuorituksen rakentaminen on aivan eri juttu. Pitää olla oikea tunnetila molemmilla, häiriönsieto, motivaatio ja ennen kaikkea suhde ja kommunikaatio kunnossa, että asiassa voi edistyä. Eikä se sittenkään välttämättä edisty.
Samaan sörsseliin treenasin vielä ruutua ja merkkiä. Jotain erittäin mielenkiintoista ilmaantui, nimittäin Hukka lähti merkki-käskystä suoraan ruutuun... Milloinkahan se olisi viimeksi tehnyt tuota, on siitä jo aikaa. Syitä: 1) Olen tehnyt ihan liikaa merkille - ruutuun -lähetyksiä, joissa en ole palkannut merkillemenoa ja palkka on ollut ruudussa. Miksi mennä merkin kautta, kun ei sieltä saa ruokaa? 2) Palkkarasia oli ruudussa, ja Hukka tiesi sen. Se oppii uskomattoman nopeasti jutun juonen.

Treenasin eilen Hukan kanssa matkailuopiston parkkiksella, ja se vaikutti vaihteeksi suht innokkaalta. Kaukoja se ei osaa, mutta suostui kuitenkin tekemään tunnarin ja korvat olivat pystyssä. Ota tuosta nyt sitten selvää. Uskon, että tärkeintä olisi nyt vaikuttaa koiran mielentilaan, eli että se olisi motivoitunut mutta keskittynyt. Sehän kyllä osaa kaikki liikkeet (jotenkuten...) mutta temppu on siinä, että se myös haluaisi tehdä ne yhteistyössä minun kanssani. Katsotaan. En ole ennenkään saanut hienojen suunnitelmien teolla ihmeitä aikaan.
Lappalaiskoirien SM-tokojoukkue on nyt valittu, ja ilmeisesti rangaistuksena kärsimättömyydestäni minut asetettiin joukkueen johtajaksi. Tästä ei ole hyviä muistoja, viimeksi olin sellaisena kaksi vuotta sitten. Ehkä tämä nyt menee paremmin, kun otan rennommin ja keskityn vaikka valokuvaamaan.

Rupesin kaivelemaan kuvia tältä wanhalta koneelta, ja sieltä löytyi julkaisemattomia: Tokon SM 2010 Imatralla (+ omia kuvia Iisalmesta). Jos jollakulla tekee mieli, niin oman koiransa kuvia saa ihan vapaasti lainata.

Nyt olen kotikotona käymässä ja lähden lenkille molempien koirien kanssa. Poksu oli kuulemma yhtenä päivänä melkein saanut kaksi iltaruokaa, mikä kettu se onkaan. 

Uusi asuinpaikka vaikuttaa oikein miellyttävältä. Alla oleva kuva on perjantaiselta retkeltä lintutornille. Ei siellä tosin lintujen lajikirjoa päässyt ihastelemaan, karsea määrä lokkeja vain. Hyvä niin, sillä Hukka ei ylettänyt katselemaan reunojen yli. Ei menettänyt mitään.

Ja hulje ottaa lepiä sängyllä lintutorniretken jälkeen

Katti (jos Hukalta kysytään, niin kyseessä on saatanan kätyri) lienee kiroillut mielessään ankarasti, kun on tajunnut, että se joutuu todellakin asumaan samassa talossa KOIRAN kanssa. Ilkeästi kynnet ojollaan se yrittää räppäistä Hukkaa naamalle ja irvistää. Sitähän me ihmiset emme arvosta yhtään, ja katti joutuu rangaistukseksi koppiin. Mokoma ilkiö.

"Vankilakortti: mene suoraan vankilaan kulkematta lähtöpisteen kautta"

Sisustusvimmassa askartelin eläimille merkit niiden ruokailupaikkoihin, tässä Hukan

Tänään olikin varsin jouluinen tunnelma ikkunasta katsoessa. Mukavat pyöräilykelit. (Nyt kello on 21:22 ja lumi on vielä maassa, vähän sulanut vähemmäksi.) Mutta olinpahan mielissäni, kun lenkin jälkeen pääsin hinkkaamaan rapaisen koiran mahanalusta lumella. Ei tullut läheskään niin paljon hiekkaa sisälle kuin normaalisti.

Tokoa olen treenannut, ja... no, en ymmärrä, miksen vain tajua luovuttaa. Sanotaanko näin, että ei ole kovin mielekästä harrastaa koiran kanssa, jota joutuu koko ajan nostamaan, motivoimaan ja tsemppaamaan, että se viitsii edes istua käskystä. Edellinen lause ei ollut liioittelua. Tilanne on tämä. Hukkaa ei niin sanotusti kiinnosta vittuakaan tehdä minun kanssani jotain tokoliikkeitä. Minkäs teet, ei kaikki voi tykätä kaikesta. SM-kisat ovat kuitenkin todennäköisesti tämän vuoden viimeinen koe Hukan kanssa, ja kuka tietää, ehkä myös sen loppuelämän viimeinen koe. Johtuen siis siitä, että minä lähden heinäkuussa armeijaan, ja kun taukoa tulee (toivottavasti) puoli vuotta - vuosi, niin tokkopa jaksan enää sen jälkeen ruveta opettamaan Hukalle kaikkia liikkeitä uusiksi. Tai sitten jaksankin. Mutta sen näkee sitten.

// Ääh, tämä menee nyt ihan väärin. Päätin, että tämän kuukauden ennen SM-kisoja yritän vain ja ainoastaan saada luotua Hukalle (ja itselleni) taas positiivisen asenteen tokoiluun. Käyn leikittämässä vaikka patukalla ja teettämässä jotain tolpankiertoa jossa saa haukkua. Ei se voi olla niin kamalaa. SM-kisoissa saa palkata koiraa suunnilleen kahden liikkeen välein, ei oikeasti voi olla niin paha paikka että porokoiran pitää olla korvat luimussa ja puolikuolleena. Kokeeseen ei varmaan osallistu kovin montaa lapinporokoiraa, nolottaa jos ainoa edustus on joku masennus-Hukka.

Ensimmäinen blogikirjoitus uudesta kodista! Vappuna muutimme suurimman osan isoista tavaroista tänne ja nyt on lähes valmista. Muutamia uusia huonekaluja ja sisustuselementtejä puuttuu, mutta kyllä täällä pystyy olemaan ja kaikki tarpeellinen, Hukka mukaanlukien, on löytänyt paikkansa. Hukalla se paikka löytyi sängyn alta. Se on muuten ollut jo pari kertaa yksin, enkä ole ainakaan kuullut haukkumista takaisin tullessani, joten kai se on ihan sievästi ollut. Tämä talo vaikuttaa aika hyvin äänieristetyltä, ja kun lukitsen Hukan vielä makuuhuoneeseen ja jätän radion päälle, rappukäytävän äänetkään eivät provosoi sitä haukkumaan. Tänään ostin sille eläinkaupasta herkkuluun. Se saa sen jäystettäväkseen ensi kerralla yksin jäädessään. Porukoiden luokse ts "meille" on nelostien kautta mennen 7.8 kilometriä, ei pahakaan siis, jos haluaa käväistä siellä päivälenkillä.
Mikä tärkeintä, tänään saimme tänne netin. Hyvä, että satuin olemaan työttömänä kotona, sillä Soneran apunainen ystävällisesti kävi laittamassa piuhat paikoilleen. "Sun poikakaveri oli tunkenut tuon johdon väärään reikään! Minä arvasin tämän." Nyt toimii. Minä ostin itselleni tämän läppärin, nyt voin blogittaa niin paljon kuin mieli tekee. Eihän sitä nyt ilman konetta voi olla.

Sain Jannilta ja Eevalta tällaisen haasteen, joten eihän sitä sovi jättää tekemättä.

"Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen)."

Tässä tulee hyvän mielen asioita: 

1. Poksu. Sen häntä viuhkuu ja se on aina niin iloinen.
2. Jostain syystä melkein kaikki sheltit saavat minut hyvälle tuulelle. Ovat niin söpöjä.
3. Kun Hukka tuo jonkun lahjan (esim. sukka) ja sanoo hurrurr.
4. Aamuaurinko kesällä: kun kävelee aamun ensimmäistä kertaa keittiöön ja aurinko paistaa sisään.
5. Jos tulen nälkäisenä kotiin ja joku on tehnyt ruuan valmiiksi.
6. Koirien kanssa muuten vain puuhailu, kun ne ovat ilolla mukana ja häntä heiluu. Mieluiten molempien kanssa yhtä aikaa, silloin tuntuu, että olemme tiivis lauma.
7. Ystävien näkeminen ja porukalla oleminen. Muutenkin kuin perjantai-iltaisin... 
8. Maakuntamatkailu. Kokeissa käyminen on kivaa, koska samalla näkee naapurikyliä ja -kaupunkeja. Tai kesällä lähteä vaikka pidemmälle etelän-reissulle VR:n voittamattomassa seurassa. (Etelän siksi, koska tästä paljon pohjoisemmas ei hirveästi junalla mennä.)
9. Kiireetön aamupäivä, kun pääsee aamukahvia juodessa selaamaan blogeja ja kaikkia noloja lemmikkisivustoja. Jopa näin työttömänä osaan arvostaa sitä.
10. Kannustavat ja ymmärtävät kanssaharrastajat silloin, kun olen valmis heittämään pääni viemäriin Hukan + tokoharrastuksen takia.

Lopuksi haastan hyvä mieli -haasteeseen Amyn, Jennan, Jennan, Oonan ja Elenan.

Tyhjiä tölkkejä 30 snt arvosta! (ja iloinen porokoira) Päivän kuvia tulee tänne: http://suis.kuvat.fi/kuvat/28.4.2012/

Arvatkaa kuka on täällä vähän itsetyytyväinen, kun sai murrettua porokoiran tahdon taas kerran. Ha! Se ei nimittäin olekaan aina mikään yksinkertainen juttu. Panoksena oli Hukan aamuruoka, joka oli siis jo huomattavasti myöhässä, koska kello oli 12, ja liikkurina Emilia. Osasin odottaa tätä, joten Hukan tunnari nro 1 tehtiin ensimmäisenä. Neljä väärää ja (luonnollisesti) yksi oma. Hukka haistoi kaksi palikkaa, laahusti matalana parin metrin päähän ja jäi tuijottamaan minua. Annoin sille 10 sekuntia aikaa jatkaa, mutta kun se ei selvästikään kuulunut sen suunnitelmiin, sanoin että okei ja vein sen hihnaan. Se sai olla siinä sen aikaa, kun Roope, Poksu ja Jedi treenasivat kukin erikseen ja Roopea harjattiin. Aikaa vierähti siis jonkin verran. Tehokkaampaa varmaan olisi ollut jättää Hukka kokonaan ilman aamuruokaa, kun ei kerran kelpaa, mutta halusin saada sille onnistumisen tunnarissa. En sitäpaitsi olisi varmaankaan saanut ketään liikkuria iltaruuan ajaksi, ja silloinhan olisin selkeästi helpottanut tehtävää seuraavalle kerralle, kun liikkuria ei olisikaan ollut matkassa. Sillä juuri sitä Hukka haluaa. "Olen pieni ja viaton, voi, en osaa! Olen surkea, et voi vaatia tätä minulta. :(" Oli miten oli, tovin päästä Hukka sai taas mahdollisuutensa ruoka-annokseen. Vinkui mennessään (onhan tuollainen tietenkin aika nöyryyttävää), mutta pian oma palikka oli kädessäni.

Mutta siis ennen Hukan uusintayritystä treenasi Poksu. Se teki ruutua kosketusalustalla, vauhtinoutoa, askelsiirtymiä ja Angry Birds -tölkin noutoa. Ihme kyllä sillekin mahtui suuhun ihan hyvin ja söpö oli. Poksukuvat otti Emilia.

Eteenmeno ei kun siis kosketusalustalle

Hukka treenasi vielä ruutua. Ääh, olen opettanut sille, että jos laitan häiriömerkkejä, niin ensi sijassa pitää juosta niiden häiriömerkkien luokse... Voi assdkdkldföjlöh! Helpotin ja lähetin ensin suoraan, sen jälkeen eläin meni aina suoraan ruutuun, mutta voihan nyt. Miksen minä tajua, jos koira koko ajan epäonnistuu, vaan jatkan sitä samaa harjoitusta vaikka se ei kerran selvästi tajua?

Nostalgista: omat yläasteen pihalla. Olin 9. luokalla, kun sain Hukan, mutta ei tuolla silloin tullut lenkkeiltyä.

Ihme mainostusta nämä treeniblogitkin, aina laitetaan vain hienoja kuvia, joissa koira onnistuu ja on esim. sisällä ruudussa. Kuka laittaa kuvia, joissa ohjaaja itse näyttää ihan vammaiselta ja koira ei seuraa kunnolla vaan laahustaa hakatun näköisenä metrin päässä? Tai on kiertämässä estettä hyppynoudossa? Niin sitä vain tännekin tulee laitettua onnistuneimmat tilannekuvat, vaikka esim. meidän kohdallamme epäonnistumiset ovat paljon enemmän arkea kuin kiiltokuvamainen kaikki onnistuu -treenaaminen. Tämä on ihan selvästi mainosblogi.

Tässä video lenkiltä 23.4., leppoisa ilma ja lämmin oli. Ei mitään erityisen kiinnostavaa, Poksu kierii hangessa ja Hukka riehuu hihnan kanssa. Tämän takia en ikinä osta kalliita hihnoja. Yritin laittaa ääniä pois, mutta en onnistunut tekemään sitä Youtuben editointiohjelmalla, joten saa nyt olla. Ei kannata kuunnella. Ääni tulee sitäpaitsi jäljessä, sen huomaa mm. tänne-käskyn kohdalla. (Videon alussa Poksu pyörii melkein kakkaan, ällöttävää.)

Viimeaikaisten havaintojeni pohjalta olen todennut, että porokoiraa ei voi pakottaa. Kiristäminen kyllä onnistuu. Lopetin kaiken käskemisen ja painostamisen ja päätin, että ihan sama minulle tekeekö Hukka tunnaria vai ei, mutta panoksena on sen ateria. Kun Hukka heittäytyi avuttomaksi ja jäi tuijottamaan minua, laitoin sen sisälle ja kupin takaisin pöydälle. Ei mennyt edes montaa kertaa, kun se jo yllättäen osasi tunnarin. Tämähän on vähän huono sinänsä, että kokeessa se tietää, ettei kuitenkaan saa ruokaa eli ei toimine motivaattorina koetilanteessa. Mutta sainpa koiran edes tekemään tunnarin. Mursin sen tahdon!

Tänään treenasin vielä molemmilla koirilla yläasteen kentällä ruutua. Poksu on aika surkea mutta ei haittaa, hyvin se meni pari kertaa kiemurasti ruutuun. Hukalla taas on kauhea ongelma häiriömerkkien kanssa. Se menee aina uudelleen ja uudelleen samaan halpaan, eli tulipahan tehokkaasti vahvistettua väärää toimintamallia tänään... Pitäisi pyrkiä tekemään enemmän onnistuneita treenejä. Nyt teen aina heti alkuun liian vaikean ja saan koiran epäonnistumaan. Ei noin.

Ettei totuus unohtuisi, tässä on opettavainen sarjakuva siitä, miksi liika ahnehtiminen ei kannata. Olisi varmaan hyvä muistaa itse kunkin koiraansa treenatessaan. Löysin sarjakuvan laatikoita siivotessani ja lienen tehnyt sen jollain kemiantunnilla (...) eli kolmisen vuotta sitten. Pätkä on hevosaiheinen, mutta opetus pätee varmasti myös koiramaailmassa!

Sivu1 Sivu2 (kannattaa klikata suuremmaksi ainakin ensimmäinen)

Voi kyrpien kesäkuu! Arvatkaa kenen koira ei halua tehdä tunnaria. Aivan, en käytä ilmaisua ei osaa, sillä vallan loistavastihan tuo Hukka sen osaa kun haluaa. Nenä toimii hyvin pienen patistelun jälkeen. Tai vähän isommankin. Liike on mennyt vain huonompaan suuntaan. Hommahan menee niin, että kun sanon oma, Hukka menee kapuloiden luokse ja jää tuijottamaan minua. Sitten se alkaa katsella taivaalle "oi kuinka synkkä ja surullinen päivä, musta kuin sieluni". Kun alan sitä painostaa, se matelee häntä koipien välissä ja yrittää paeta. En tietenkään anna sille periksi. Kun tarpeeksi monta kertaa sanon painokkaasti tuo, se menee lopulta (madellen) etsimään oman palikan ja löytääkin oman. Kun sitten kehun sitä, sen olemus muuttuu, se hyppii iloissaan ympärilläni ja haluaa lisää lihapullaa. Sitten, jos yritän uusintaottoa, koko homma alkaa alusta ja taas on vieressä hakattu porokoira.
Tänään yritimme tunnaria liikkurin kanssa kelkkavuokraamon pihalla. Eeeeiiii, sanoi Hukka. Parastahan oli, että se piti varmaan itseään oikein nerokkaana ryömiessään Anttonin luokse turvaan. "Auta minua! Minua rääkätään! Olen säälittävä!" Tässä vaiheessa eläinrääkkääjän leima oli minulle taattu muutaman ohikulkijan silmissä. Menin hakemaan Hukkaa, ja se yritti vain kiertää Anttonin toiselle puolelle... Hei, eihän tämä näin mene. Joka kerta sain sen lopulta tuomaan oman palikan, mutta vasta noin miljoonan lisäkäskyn jälkeen. En luovuttanut, ennen kuin se toi palikan ensimmäisellä käskyllä. En edes laskenut kertoja. Varmasti yli kymmenen. Vähän venähti se iltalenkki siis. Ei tuosta ollut mitään hyötyä, mutta en halunnut antaa periksi. Minä päätän, miten liike tehdään, ei koira. Myönnän, että tänään meni hermot vähän liikaa. Vittu mitä touhua taas vaihteeksi.